Se oli joulu 2015 kun kaikki joulutouhut jotenkin ahdisti. Oli pakko päästä koko joulua ikään kuin pakoon ja päätimme lähteä kahdestaan Mikon kanssa Tallinnaan. Tai oikeastaan ehdotus reissuun lähdöstä oli täysin minun ja ihmettelin kuinka Mikko oli niin suostuvainen matkaan. Jälkikäteen kysyin että oliko hän suunnitellut kosintaa kauankin ennen reissua, mutta ei kuulemma. Oli muutama päivä ennen lähtöä todennut että ehkä nyt aika olisi viimein kypsä. Olimme olleet siis reilut seitsemän vuotta yhdessä ja valehtelematta painostusta kosinnasta oli ollut ilmoilla jo aika kauan. Ei pelkästään minun toimesta, vaan vähän koko suvun toimesta. Eikä edes pelkästään minun sukuni, vaan myös hänen oman sukunsa. Kuulostaa kauheelta, sillä eihän tämmöisiä liikkeitä tehdä kenenkään painostuksesta (toivottavasti), mutta siis ihan huumoriahan se oli aina ollut. Paitsi ”pieni” totuuden jyvänen oli kyllä omassa painostuksessa tokikin mukana! 😉
Oli jouluaaton aamu ja oltiin juuri tultu hotellin aamupalalta. Kotona oli sovittu, että koska molemmilla on sellaiset lahjat toisilleen että ne voi pakata reissuun mukaan, niin otetaan ne mukaan. Että olkoon meidän joulutraditiot sinä vuonna sitten siinä. Mikko oli jotenkin ihan malttamaton lahjojen avaamisista aamupalalta tultuamme, eikä mikään ihme näin jälkikäteen ajateltuna. Ihmettelin sitä silloin että miksi näin, koska minun lahjat hänelle ei ole koskaan ollut mitään tajunnanräjäyttäviä. Hän on meistä se joka useammin keksii jotain paljon yllättävämpää. Niin kuin oli tälläkin kertaa, mutta en vaan sitä vielä tiennyt. Sovittiin että Mikko avaa lahjansa ensin ja sitten minä. Minä olen meistä se joka malttaa ehkä normaalistikin odottaa sitä yllätysmomenttia pidempään, joten tässä ei menty mitenkään poikkeavalla kaavalla. Hänen paketistaan paljastui kalvosinnapit ja mirri. Booring! 😀 Sitten oli minun vuoroni avata paketti. Lahja oli aika painava ja siitä ei päällepäin tiennyt oikein mitä se pitää sisällään. Rupesin itsekin olla jo vähän malttamaton kun huomasin Mikon levottomuuden. Siinä kohtaa tuli mieleen että mitähän ihmettä siellä oikein on. Paketista paljastui Iittalan pahvirasia, minkä sisässä oli Kastehelmi-lasipurkki. Purkin sisässä oli paperia, eikä siitä vielä nähnyt korurasiaa. Katsoin itseasiassa ensin että paperit olisi olleet paperikarkkeja. Sitten pöyhin paperit ja sieltä sitten paljastui se sormuskotelo. <3 Minua saa harvoin sanattomaksi, mutta tällä kertaa olin kyllä aivan mykkä. Olin odottanut sitä hetkeä jotenkin niin kauan, etten voinut uskoa sen olevan nyt käsillä. Lopulta sain kysytyksi että onko tämä nyt se sormus minkä sen oletan olevan ja vastaus oli myöntävä. Ja sitten se perinteinen ”tuletko vaimokseni”-kysymyskin Mikon suusta tuli. Ehkä kylläkin jotenkin vähän rennommin, mutta kuitenkin. Minähän sitten onnesta itkien vastasin tietenkin että ehdottomasti!!! Veikkaan ettei Mikon tarvinnut kuitenkaan missään kohtaa jännittää että minkähän vastauksen mahtaa minulta saada. 😀 Siinähän sitä sitten piti heti soittaa kotiin ja kertoa joulutoivotusten ohella tuoreet kuulumiset. Mikko kyllä myönsi ennen soittoa että vanhempani asiasta jo tietävät, koska hän oli ennen meidän reissuun lähtöä soittanut isälleni ja pyytänyt ns. luvan kosinnalle. Meidän perhe ei todellakaan ole mitenkään virallinen tämmöisissä asioissa, mutta pidin menettelyä kuitenkin mukavana tapana ottaa myös perheeni tässä huomioon. Isänikin oli ollut puhelusta kovin otettu, eikä ollut malttanut olla kertomatta äidilleni Mikon soitosta. Eli vanhemmilleni tämä tieto ei ollut enää jouluaattona yllätys, mutta sisarelleni ja heidän luonaan olleille muille sukulaisille oli.
Kihlaustamme piti tietenkin sitten juhlistaa, ja suuntasimme ensiksi itsemme Tallinnan joulutorille. Aukiolle saapuessamme joistakin isoista torin kaiuttimista soi vaatimattomasti Maamme-laulu, ja nauroinkin Mikolle ettei hänen nyt näin isoa paraatia olisi tarvinnut kihlauksemme vuoksi järjestää. Torin kierrettyämme menimme erään hotellin aulabaariin kuohuville ja jatkoimme siitä sitten ravintolaan syömään. Lopuksi vielä kipaisimme kuoharin kaupasta ja suuntasimme hotellillemme kylpemään ja kilistelemään. Altaissa lillumisen jälkeen laitoimme itsemme taas valmiiksi ja suuntasimme vielä keskustaan syömään ja iltaa istumaan, kunnes palasimme hotellille nukkumaan. Tunnelma oli koko päivän ikimuistoisen ihana ja kutkuttava, mikä on mielestäni paras muisto mitä tämmöisistä erityisistä hetkistä voi muistin sopukoihin jäädä. <3
Semmoinen oli meidän kihlaus. Sanoisin että aika täydellinen järjestely minun makuuni. Tykkäsin että se ei tapahtunut ihan arkisesti, mutta toisaalta en myöskään kaivannut mitään kovin suurta ja näyttävääkään. Se ei olisi ollut jotenkin yhtään meidän näköistä. Pahin skenaario onkin jos koko homma menee ihan vitsiksi tai ei muutoinkaan ole pariskunnan tyylistä. Asioiden täytyy rullata sillain sopivasti omalla painollaan!
Tykkäättekö te enemmän suuresta ja näyttävästä vai hieman hillitymmästä kosinnasta?
Henriikka
p.s. Kertoilen kihlasormuksesta sitten omassa postauksessa, kunhan tämä kotona oleva muuttokaaos saadaan päätökseen ja löydän kameran jostakin laatikosta. Myös häiden juhlapaikasta tulossa juttua pian!