Mika lähti aamulla töihin. Onneksi.
Viime julkaisusta on aikaa. Viime ajat ovat olleet muutoksen aikaa. Ennen joulua päätin järkipäätöksellä sulkea yritykseni ovet. Vaikka tarina jäi (toistaiseksi) lyhyeksi, oli päätös rankka ja jonkinlainen suruaika tuli podettavaksi. Sain tuona aikana tutustua upeisiin uusiin ihmisiin ja palaute oli pelkästään hyvää. Ehkä vielä joskus uudestaan uusin tuulin. Kukat jääköön harrastukseksi ja nimikkeeni olkoon toistaiseksi työtön työnhakija.
Pienin koululaiseni sai kipsin pois jalasta jouluksi. Sen kanssa olikin jo eletty monta viikkoa. Mikään ei säikäytä pahemmin kuin kuulla viesti oman lapsen kolarista. Kouraisee sydämestä kun näkee lapsensa pyörätuolissa. Iso kiitos jollekin suuremmalle, että vain jalka murtui ja tyttö taas kävelee eikä sattunut pahemmin.
Vuoden vaihde tuli ja meni, kirjoittamiseen tuli sattuneista syistä ikävän pitkä tauko. Toisaalta, miksi sitä märehtimään, voinhan kirjoittaa nyt.
Vuoden loppu sai jatkoa ikäviin tunnelmiinsa kun uuden vuoden ensimmäisenä päivänä sattui ikäviä. Pienin lapseni nilkutti ulko-ovelle päästämään kissoja sisälle ja huusi hetken päästä ”äiti, äiti! Mika huutaa sua pihalla.”
Polttopuita hakiessaan väärän liikkeen tehdessään häneltä oli mennyt selkä. Hyvin vaivalloisesti pääsimme kampeamaan jonkinlaiseen pystyasentoon ja kävelysauvojen avulla sisälle. Hän pääsi sänkyyn mutta ambulanssin käynnistä huolimatta ei enää sängystä liikkumaan viikkoon.
Yht’äkkiä ollaan tilanteessa, jossa toinen ei kykene tekemään itse juurikaan mitään. Ollaan tilanteessa, josta heitetään kevyesti läppää ”hoidatko mua sitten kun olen niin huonossa kunnossa etten itse pysty?” Yht’äkkiä ollaan tilanteessa, jonka piti tulla vasta vuosikymmenien päästä. Ollaan tilanteessa jossa rakkaus todella astuu rooliinsa. Viikko kuulostaa lyhyeltä ajalta mutta kun näkee rakkaansa miltei liikuntakyvyttömänä ja riippuvaisena toisen avusta, ehtii miettiä asioita. Ja asiat saavat kummasti syvyyttä. Sairaudet, ikääntyminen, poismeno. Oli sitten 20- tai 40- vuotias, ne ovat kaikki asioita jotka sisältyvät avioliiton lupaukseen. Myös tuttavapiirissäni on sairauksia ja ihailtavaa rakkautta. Rakkautta, kun kolmanneksi pyöräksi astuu syöpä, parkinson tai ms-tauti.
Olemme olleet vuorokauden ympäri yhdessä yli kaksi viikkoa. Tilanteissa, jossa toisen on antauduttava toisen apuun ja toisen on haluttava auttaa. Jos autettava kokee, että on suuri rakkauden osoitus kun häntä autetaan, niin kerronpa, että auttaja kokee suurena luottamuksena ja rakkauden osoituksena, kun saa auttaa.
Pitkät ajat yhdessä voivat kuulemma olla kriisinpaikkoja parisuhteelle. No… kokemuksestakin tiedän, niin voivat. Mutta ei kinan siementäkään, on pakahduttavaa huomata kuinka viihdymme yhdessä. Nämä viikot ovat kasvattaneet rakkauttamme. Tai ehkä olemme vain ymmärtäneet kuinka suuri ja vahva se on.
Tänä aikana sydämessä todella läikähti. En ole ollut enemmän varmempi koskaan. Hänen kanssaan uskallan vanheta, tiedän, että hän toimisi koska tahansa samoin minulle.
Mika lähti aamulla töihin. Onneksi. Istun työpöytäni ääressä ja on ikävä. Illalla päästään lenkille.
-Mia