Minulle oli alkuun hankala uskoa todeksi, että viettäisimme häät. Jotenkin hää -sana oli vaikea ottaa esille, johtuen ehkä siitä, että olen ollut avioliitossa jo aiemmin. Eikä minun tarvinnutkaan vaan jo pian kosinnan jälkeen, kun istuimme viinilasien kanssa hotellin parvekkeella, Mika kysyi, millaiset häät pidetään. Tottakai ikuisena pessimistinä en uskaltanut oitis riemastua vaan heitin takaisin, että eihän niitä ole pakko juhlia jos ei haluta. Voidaan mennä ihan pienesti vaan keskenämme. Mutta mies sanoi, että kyllä juhlitaan! Meidän rakkautta. Pidetään kunnon juhlat, hieno puku ja kaikki. Siinä kohtaa näin silmissäni valkoisen morsiuspuvun, juhlat kaavoineen kaikkineen, menin vaikeaksi. Pillahdin itkuun.
Kaunis juhlapuku, unelmien morsiusmekko, jonka helma lainehtii kevyesti ilmavirran mukana ja yläosan pitsi on herkkää ja pehmeää ihoa vasten. Oma rakas vieressä komeana uudessa puvussaan. Morsiuspari. Ympärillä rakkaat läheiset.
Mutta enhän minä nyt voi enää pukeutua valkoiseen, kun olen jo ollut naimisissa. Enhän minä voi juhlia täysillä, koristella itseäni liikaa, hillitysti vain, kun olen jo ollut naimisissa. Asia tuntui yht’äkkiä surullisen suurelta palalta kurkussani, joka vain tulvi kyyneleinä ulos.
”Miksi et voi?” Mika kysyi. ”Sulle sopii valkoinen. Ja mitä sen on väliä mitä muut ajattelee.” Niin justiinsa! Miksi ajattelen noin? Säikähdin itsekin omia ajatuksiani. Miksi häpeilen menneisyyttäni tai annan sen vaikuttaa tähän hetkeen ja tulevaan? Tämä on meidän rakkaus, meidän välinen sopimus. Tiedättehän tunteen, kun rakastaa jotain niin hulluna päätä pahkaa, että haluaa kuuluttaa sen koko maailmalle? Hän on minun ja minä olen hänen. Katsokaa kuinka olemme luotuja toisillemme!
Päätimme pitää meidän näköiset juhlat, jonne kutsutaan ystäviä ja sukulaisia. Hyvää musiikkia, ruokaa ja naurua pitkälle iltaan. Ehkä ne kestävät yömyöhään, ehkä aamuun, ehkä ne jatkuvat vielä vuosienkin päästä. Päätimme pitää meidän rakkauden kokoiset juhlat.
